Pohjoista valoa ja maan läheisyyttä Taiteilijan työstä on sanottu, että se on jonkin asian valaisemista katselijalle. Otto Suutari näkee omat työnsä viesteinä sekä luonnosta että että taiteilijasta itsestäään. Hän valaisee molempia, jolloin katsojan tehtäväksi jää valon kokeminen. Sen oivaltaminen on elämystä ja mielihyvää, jonka tuottaminen kuuluu Suutarin mukaan taiteilijan tehtäviin. Pohjoinen valo on Kainuussa syntyneen ja Lapissa nykyisin asuvan taiteilijan keskeinen teema sekä akvarellimaalauksissa että öljyväritöissä. Valoa on taiteilijalle ominaisissa luontoaiheissa, joiden innoittajina ovat olleet pohjoiset maisemat. Niiden laajuus valottuu kankaalle muutamilla siveltimenvedoilla ja niukoilla ääriviivoilla. Värin ja valon puhtaudella taiteilija pyrkii ilmaisemaan kokemaansa pohjoista hiljaisuutta ja mentaliteettia katsojan aistittavaksi. Pohjoinen valo ei ole vain yhdenlaista valoa. Se välittyy monivivahteisena Otto Suutarin töissä. Valo voi olla ensilumen valoa. Lumi hengittää, se on taiteilijan mukaan tavattoman herkkää. Valoa on värihehkuisessa pakkaspäivän auringossa, joka kieppuu punaisena kehränä heijastuu lumeen luovuttaen sille osan väristään. Toisaalta valo muuttuu melkein vastakohdakseen, kun se kääntyy kohti pimeyttä kaamoksen sinisessä, lähes valottomassa päivässä. Kaamoksen valo on kirkkaimmillaan lumen ja taivaan harmautta, joka sulkee syliinsä tunturit, erämaat ja pienet, lumisten kattojen alla kyyristelevät kylät. Tässä maisemassa lumiset kuuset nousevat kohti himmeää taivasta kapeina ja terävinä kuin kynttilät. Ympäristöään hallitseva erakko kuusi seisoo yksinäisen ja pimeänä. Valo on myös kesän elämäntäyteistä vihreyttä ja ruskan syvää hehkua koivuissa ja pihlajissa. Veden väreilevä syvä vihreys, jonka värinä on likellä mustaa, on imenyt itseensä lähes kaiken valon elämän vakavassa virrassa. Kirkkaimmillaan kesän valo loistaa lähikosketuksessa: kiven kukkien, niittyvillan ja suopursujen terälehtien pienoismaailmassa. Otto Suutarin kuvaaman pohjoisen luonnon kauneus tuntuu ainutlaatuisessa valaistuksessa eteläisempien seutujen ihmisestä jollakin tavalla eksoottiselta. Itävaltalainen Karl Pömer tutustui taiteilijan töihin Linzin näyttelyssä vuonna 1985. Hän aisti voimakkaasti töissä sen näkemisen ilon, jolla taiteilija kokee luonnon kauneuden. Mutta kauneus ei ole kauneutta "- vanhassa, tavanomaisessa mielessä vaan alkuperäisyyden, koskemattomuuden, selkeyden ja yksinkertaisuuden mielessä; puhdistetun kauneuden mielessä." Hän lumoutui luonnon taistelun synnyttämästä kauneudesta, jota hän aisti säiden armoilla kasvaneissa puissa, kukkivassa suossa ja umpeen tuiskuttuneessa maisemassa. Laajan yksinäisen alueen kauneus salli hänen mielestään vajoamisen myös unelmien maailmaan - jopa unelmaan etelän valosta. Pohjoinen valo ei ole näkyvän maiseman ja valon jäljittelyä. Se on ilmausta jostakin näkymättömästä ja kirkkaasta, absoluuttisesta kauneudesta. Mielimaisemaansa kuvaamalla Otto Suutari valottaa sitä mielen maisemaa, joka taiteilijan kokemana siirtyy katsojan aistittavaksi. Sisko Ylimartimo Dosentti, Rovaniemi